Miten tässä näin kävi?

06.05.2020

Tiedättekö sen sanonnan "be careful what you wish for"?

Viime kauden jälkeen motivaatio tätä kautta kohtaan oli korkealla. Näin mihin pystyn, olympiapaikan saavuttamisesta tuli täysin realistinen tavoite ja tiesin, että jos kaikki osuu kohdilleen, voisi pääsylippu olympialaisiin olla hyppysissäni tällä viikolla. Euroopan maanosakarsintojen piti siis olla nyt. Juuri nyt.

Niin kovasti kuin olen tätä vuotta odottanutkin, täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, että pieni osa minua on myös odottanut sen päättymistä. Urheilijan elämä on motivoivaa, inspiroivaa, tapahtumarikasta ja uskomattoman palkitsevaa, mutta samalla se voi olla raskasta. Se vaatii sitoutumista, äärimmäisen kovaa työtä ja aikaa. Paljon aikaa. Sanomattakin on selvää, että suurempana voimana ovat olleet nuo listan positiiviset asiat. En minä tässä muuten olisi. En olisi päässyt lähellekään niitä asioita, mitä tähän mennessä olen saavuttanut, ellei juurikin nuo positiiviset tunteet olisi olleet kantavana voimana.

Mutta. Niin, se mutta. Tämän piti olla se vuosi, kun pääsen todellakin testaamaan kykyjäni. Tämän piti olla se vuosi, kun olen elämäni parhaassa kunnossa. Tämän piti olla se vuosi, kun saavutan unelmiani. Tämän piti myös olla se vuosi, kun saan ottaa hengähdystauon. Tämän piti olla se vuosi, kun voin sanoa tehneeni kaikkeni ja ottaa vähän aikaa itselleni. Olin päättänyt, että elokuuhun asti annan itsestäni 110%. Tiesin että pystyn siihen. Palo kehittyä, palo saavuttaa unelmia oli kova. Tiesin, että pystyisin puristamaan itsestäni sen parhaan. Olin myös päättänyt, että sen jälkeen otan itselleni aikaa rauhoittua, pohdiskella ja antaa ajatuksien tulevaisuudesta muotoutua omalla painollaan. Monen vuoden työ ansaitsisi myös pienen lepohetken.

Palo kehittyä on edelleen kova, mutta muuten tämän vuoden paletti menikin sitten uusiksi. Kun sanoin että pieni osa minua on myös odottanut, että tämä vuosi tai kausi olisi ohi, niin en silti ihan tätä tarkoittanut. Koko kilpailukausi peruttiin ennen kuin se ehti edes alkaa. Tai no ei ihan, yhdet kansainväliset kisat on vielä kalenterissa, siirrettynä heinäkuulta syyskuulle. Saa nähdä miten käy. Jonkin aikaa tilanteen kehittymistä seuratessa, olympialaisten siirtäminen ei tullut yllätyksenä, mutta kyllä se silti iski kovaa. Kaikki se työ ja omistautuminen, enkä pääsisikään näyttämään mihin pystyn. Kaikki se mihin oli tähdätty, yhtäkkiä vaan hävisi.

Moni urheilija on julkisuudessa sanonut, etteivät he elä ja harjoittele yhtä kisaa tai yhtä päivämäärää varten. En minäkään, mutta tilanteeseen on silti ollut totuttelemista. Juuri tähän kulminoituu huippu-urheilu. Totta kai urheilijat tähtäävät erilaisiin kisoihin, rakentavat harjoitussuunnitelmansa niiden ympärille ja pyrkivät olemaan parhaassa iskussa juuri tietyllä hetkellä, mutta pelkkä halu menestyä kisoissa ei riitä. Pitää olla halua kehittää itseään, joka päivä. Miten voin olla huomenna parempi kuin tänään. Huomenna, ensi viikolla, vuoden päästä. Haluanko tehdä töitä joka päivä, vaikka kukaan ei ole näkemässä, vaikka kukaan ei ole antamassa kiitosta. Olenko valmis tekemään sen, mitä huipulle pääsy vaatii, päivä toisensa jälkeen.

Olympialaisten siirtyminen oli sen verran dramaattinen käänne monen urheilijan elämässä, että omia tunteita ja ajatuksia on varmasti joutunut selvittelemään moni muukin kuin pelkästään minä. Toisilla motivaatio on jatkunut saumattomasti korkealla, toisille se on saattanut olla vaikeampaa. Sen kuitenkin tiedän, että huippu-urheilija pystyy harjoittelemaan kovaa ja hyvin, vaikka motivaatio ei olisi ihan koko ajan tapissaan. Vaikka tuntuisi siltä, että matto on vedetty jalkojen alta, tai että kaikki kaatuu päälle. Pitkällä tähtäimellä se ei missään nimessä toimi, mutta kaikille tulee väistämättä päiviä ja jaksoja, kun hommat vaan ei luista. Sen kanssa on elettävä, muistettava miksi ylipäätänsä harjoittelee ja tehtävä työt siitä huolimatta. Jos unelma on edelleen olemassa ja halu saavuttaa se on edelleen paikallaan, niin mikään ei voi sitä pysäyttää.