Lyhyt ja ytimekäs kausi

22.08.2020

Omalta osaltani kilpailukausi oli tänä vuonna lyhyt ja ytimekäs. Se oli ja meni. Voitin kuudennen perättäisen mestaruuteni yksikön 500m matkalla ja se tuntuu ehdottomasti hyvältä. Viime viikonlopun SM-kisat olivat siis ensimmäiset ja viimeiset kisani tällä kaudella, omasta tahdostani. Ai miksikö? No minäpä kerron. Mulle tämä kesä on ollut täynnä tunteita. Epäuskoa, hämmennystä, iloa, onnea, ahdistusta ja innostusta. Alkuun sulateltuani koko päälaelleen keikahtanutta maailmaa, lähdin rakentamaan uutta tapaa lähestyä urheilua, uraani ja niitä mahdollisia olympialaisia, jotka saattaa olla, tai saattaa olla olematta ensi vuonna. Tiesin, että asioiden pitäisi muuttua, jos haluaisin pysyä järjissäni.

Urheilu on pitkään ollut mulle ihan äärettömän tärkeä osa elämää, mutta vuosien varrella olen myös oppinut, ettei se saa ottaa valtaa kaikesta. Hinnalla millä hyvänsä, ei ole omaan maailmaani sopiva käsite. Olen oppinut kantapään kautta, mitä käy, jos unohtaa itsensä menestystä tavoitellessa. Joten tein päätöksen. Tänä kesänä tekisin asioita pelkästään omista lähtökohdistani, omilla ehdoillani. Kun on osa maajoukkuetta, tuo se aina mukanaan tietyn tyyppisiä odotuksia, suuntaviivoja ja velvollisuuksia. Se ei kuitenkaan siinä, eikä tässä hetkessä ollut se paikka, jossa pystyisin tekemään niitä asioita, joita juuri nyt tarvitsen. Niinpä päätin ottaa selvän askeleen sivulle, keskittyä hetken itseeni ja unohtaa kaiken sen mitä minun "pitäisi" tehdä. Kilpaileminen oli yksi niistä asioista. En kokenut, että kilpaileminen jokaisissa karkeloissa olisi vienyt minua eteenpäin, pikemminkin päinvastoin. SM-kisat ovat kuitenkin itselleni merkitykselliset kilpailut, enkä halunnut, että kynnys kilpailemiseen kasvaisi liian suureksi, joten asiaa jonkin aikaa kypsyteltyäni päätin nihin osallistua, ja hyvä niin!

Toinen asia, mihin tuli muutos, on harjoittelu. Vesillä olen viettänyt huomattavasti vähemmän aikaa, kuin tavallisesti, mutta ne tunnit ja minuutit, jotka tuolta järveltä ovat kertyneet, ovat olleet sitäkin laadukkaampia. Olen käynyt vesillä vain ja ainoastaan aidosta halusta. Suurempaa roolia on näytellyt se kaikki muu harjoittelu. Ja olen kyllä nauttinut! Juoksusta, pyöräilystä, crossfitistä ja kaikesta muusta aktiivisesta touhuamisesta. Se, että oon saanut fiilistellä kaikkea uutta ja erilaista ja mennyt intoa puhkuen vetämään älyttömän kovia treenejä salille porukassa, on kantanut pitkälle. Kaikki, jotka mut tuntee, tietää, että kun mulla on hyvä olla, niin pystyn vaikka mihin. No, on sanomattakin selvää, että edellä mainitulla tavalla (niin vähällä melonnalla) valmistautuminen SM-kisoihin ei ole se tapa, jolla yleensä niihin kisoihin valmistaudutaan, mutta mulle se oli toimiva ja tässä tilanteessa ainoa oikea ratkaisu. Kun tekee jotain uutta ja vaihtaa taktiikkaa lennosta, on aina olemassa riski, että se ei pääty hyvin. Samalla tiesin, että jos mikään ei muuttuisi, niin sekään ei päättyisi hyvin, joten päätöksessä laittaa paletti uusiksi, ei ollut mitään hävittävää.

No mitä se SM-kisojen voitto mulle sitten merkitsee? Vuosien varrella on SM-kisoissa kilpailtu edustuspaikoista, valmisteltu kuntoa arvokilpailuihin, sekä tietysti kilpailtu niistä titteleistä. SM-kisoilla on aina ollut erityisempi merkitys kuin muilla kotimaan kisoilla, vaikka samat naamat siellä pyörii kuin muissakin tapahtumissa. SM-kisat on myös ne kisat, joissa itseäni yleensä jännittää eniten. Joku siinä on, että aina siellä linjaan mennessäni fiilis on jotenkin erilainen. Vaikkei siellä karsittaisi mihinkään, panokset on aina piirun verran suuremmat, ja itse itselleni asettamat paineet tuntuu joskus kasvavan turhankin helposti. Tämä vuosi oli harjoituksellisen valmistautumisen lisäksi erilainen siinäkin mielessä, että olin luvannut itselleni meneväni linjaan vain, jos uskon pystyväni aidosti nauttimaan kilpailemisesta. En halunnut mennä sinne velvollisuudentunnosta, enkä muiden odotusten vuoksi. Ja niin myös tein. Nautin. Keskityin vain omiin fiiliksiin ja meloin niin hyvin kuin osasin.

Vaikka melonta on maailmalla erittäin kilpailtu laji, kuuluu se suomessa niihin vähän pienempiin lajeihin. Valitettavasti itsekin tulee välillä kyseenalaistettua sitä, että voinko mä nyt olla niin ylpeä tästä voitosta, kun "eihän siellä edes ollut niin paljon osallistujia". Mutta, TOTTA KAI voin olla, saan olla, pitää olla. Se, että laji itsessään on harrastajamääriltään jotain toista lajia pienempi, ei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö se kilpailu voisi silti olla kovaa. Se ei myöskään tarkoita sitä, että mun tekemä työ menestyksen eteen olisi millään tavalla vähemmän arvokasta tai helpompaa.

Muistetaan olla ylpeitä itsestämme ja arvostaa niin omia kuin muidenkin onnistumisia ja saavutuksia, oli ne sitten isoja tai pieniä ja riippumatta siitä, miten ne jonkun muun silmissä näyttäytyy. Kukaan muu ei voi tietää mitä joku toinen käy elämässään läpi. Kukaan muu ei voi tietää, kuinka paljon niiden onnistumisten eteen on tehty töitä.