Ilo, suru ja elämä

01.04.2021

Kuukausi on kulunut siitä, kun tein lopettamispäätökseni julkiseksi ja täytyy sanoa, että tuo kuukausi on tuntunut ikuisuudelta. Kuukauteen on mahtunut enemmän kuin olisin mitenkään osannut odottaa ja välillä on täytynyt pysähtyä hetkeksi, ottaa vähän happea ja yrittää pitää pää kylmänä kaiken uuden edessä.

Vuosien varrella olen usein miettinyt sitä hetkeä, jolloin urani loppuu, sillä vääjäämättä se tulee jokaiselle eteen joskus. Suurimman osan ajasta ajatus oli lepotilassa jossain aivojen perukoilla, mutta tasaisin väliajoin, syystä tai toisesta, se pulpahti pintaan tarkemman tarkastelun kohteeksi. Vaikka urheilu-urani ei ollut millään tavalla irrallinen muusta elämästäni, vaan päinvastoin, niin silti minusta tuntuu, että elin kahdessa eri todellisuudessa. Jo aiemmin, loukkaantumisten tai muiden kriisien edessä jouduin kohtaamaan silmästä silmään sen toisenkin todellisuuden, sen "oikean elämän", jota ne kaikki muut elää.

Kun joku tapahtuma pysäyttää elämän hetkeksi, voi parhaimmillaan olla avartavaa ja voimauttavaa huomata, mitä kaikkea elämään todellisuudessa sisältyy. Voi löytää ihan uudella tavalla asioita, jotka itseä motivoi eteenpäin. Voi ymmärtää kuinka merkityksellisiä, tai vastaavasti merkityksettömiä monet asiat elämässä ovat. Pahimmillaan se taas saattaa lamauttaa ja syöstä ahdistuksen ja masennuksen sekasortoon, synkkyyteen, josta on vaikea nähdä valoa. Miten mahtavaa olisikaan, jos kriisin sattuessa voisi hypätä suoraan niihin positiivisiin asioihin, kasvaa ihmisenä ilman kasvukipuja ja jatkaa elämää vahvempana ilman, että on ollut heikkouksiensa armoilla. Jälkeenpäin ajattelen, että kaikista vaikeimpina hetkinä elämä on tarjonnut hopeatarjottimella mahdollisuuden muutokseen.

Itse ehdin urheilu-urani aikana kokea kaksi aivan perustavanlaatuista isoa kriisiä, jotka muuttivat ajatusmaailmaani pysyvästi ja jotka kasvattivat minua enemmän kuin niiden aikana oli mitenkään mahdollista ymmärtää. Nuo kaksi kriisiä todellakin laittoivat minut ahtaalle ja pakottivat minut tarkastelemaan valintoja, joita olin elämässäni tehnyt. Niissä hetkissä ei ollut varmuutta urheilullisten päämäärien saavuttamisesta tai edes mahdollisuudesta niitä tavoitella. En voinut piiloutua minkään hohdokkaan unelman taakse ja ajatella, että se tekee kaikesta parempaa. Ne hetket kertoivat kaunistelematta sen, minkä varaan olin elämääni rakentanut. Ne osoittivat minulle pelkoni ja epävarmuuteni ja opettivat minulle valtavan paljon, vaikken sitä silloin vielä tiennytkään.

Nämä hetket myös valmistivat minua tuohon kuukauden takaiseen päivään, kun uran päättyminen todella koitti. Ne valmistivat minua tähän päivään. Ne valmistivat minua tulevaisuuteen. Muutama vuosi sitten uran mahdollinen päättyminen herätti minussa lähinnä pelonsekaisia tunteita. En tiennyt mitä haluan elämältäni. Niin epävarmaa, kuin urheilu onkin, se tuntui ainoalta varmalta asialta. En uskonut olevani mitään urheilumaailman ulkopuolella, enkä osannut ajatellakaan selviytyväni hypystä tuntemattomaan. Onnekseni minun ei tuota hyppyä tarvinnut silloin tehdä, sillä en siihen ollut valmis. Sen sijaan sain tehdä sen nyt, äärettömän monta kokemusta rikkaampana ja niin valmiina kun saatoin olla. En tiedä voiko uran päättymiseen ja sen tuomiin muutoksiin koskaan olla täysin valmis, mutta ainakin olin valmistautunut huolella ja pystyin ottamaan uuden elämän vastaan vahvana ja pohjimmiltaan onnellisena. Onnellisuus on ulkopuolisen silmin saattanut jäädä kipeiden asioiden käsittelyn alle piiloon, mutta minulle se on ollut perustana, jonka päälle on ollut turvallista rakentaa tätä uutta elämää.

Arki tuntuu hyvältä ja välillä jopa hämmästelen miten nopeasti ja luonnollisesti sujahdin tähän toiseen todellisuuteen, jota joskus niin kovin pelkäsin. Siitä huolimatta ikävääkin olen jo potenut. Ikävöin sitä, miten joka päivä sain haastaa itseäni ja puskea rajojani. Ikävöin tunnetta onnistumisesta ja kaikkensa antamisesta, tunnetta itsensä ylittämisestä. Ikävöin sitä maaliviivan ylittämisen jälkeistä hetkeä, joka pyyhkii jokaisen vastoinkäymisen mielestä ja saa kaiken tuntumaan täydelliseltä juuri siinä ja silloin. Onko mitään parempaa, kuin urheilun tarjoamat huiput tunteiden vuoristoradalla? On varmasti, mutta en vielä tiedä, mitä se jokin on.

Nyt kun on ehtinyt saada etäisyyttä asioihin ja kaikki negatiiviset asiat on karsittu pois, on helppo muistaa vain ne hyvät hetket ja ihmetellä mikä minut saikaan tekemään tämän ratkaisun. Välillä huomaan ajattelevani mistä kaikesta oikein luovuinkaan, vaikka todellinen kysymys on se, mille kaikelle annoinkaan mahdollisuuden. Ja toisaalta, eikö minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että ne hyvät asiat todellakin on ne, jotka ensimmäisenä tulee mieleen. En minä yli viittätoista vuotta urheillut, jotta voisin muistella ikäviä asioita ja kaikkea mikä meni pieleen. Katkeruus ei hyödytä ketään, kun taas hyvät muistot voivat olla ihan mieletön voimavara.

Tiivistettynä kulunut kuukausi on ollut luopumista, surua ja sopeutumista. Se on ollut uuden opettelua, innostumista ja iloa, haasteita ja oivalluksia. Ja kaikkea siltä väliltä.

Katunut en ole hetkeäkään.