Hyvä, paha urheilijan identiteetti

03.02.2022

Identiteetti kuvaa käsitystä itsestämme ja se muuttuu läpi elämän vuorovaikutuksessa muun maailman kanssa. Välillä se muuttuu huomaamatta ja välillä sitä saattaa kyseenalaistaa ihan toden teolla. Omaa identiteettiä ehti urheilu-uran aikanakin tietysti pohtia erityisesti vastoinkäymisten edessä, mutta suurimman työn olen tehnyt uran viimeisen vuoden aikana ja erityisesti sen jälkeen. Nykyään kun joku kysyy minulta miten on mennyt, ja onko elämä jo asettunut uusiin uomiinsa, pieni hämmästyksen häivähdys pyyhkäisee ylitseni. Ensimmäinen reaktio aivoissa on 'ai miten niin?' kunnes muistan, että joskus tosiaan olin urheilija. Huippu-urheilu tuntuu käsittämättömän kaukaiselta asialta, vaikka todellisuudessa sen vaikutukset minuun ja toimintaani, ovat päivittäin arjessani läsnä. Välillä unohdan, mistä mahdolliset reaktioni tai odotukseni kumpuavat.

Sinäkin olet varmaan kuullut urheilijan identiteetistä joskus. Urheilu tuntuu olevan yksi niistä asioista, joiden vaikutus identiteettiin on ihan hämmästyttävän suuri. Kyllä, olen itsekin pitkään määritellyt itseäni urheilun kautta, vaikka jokainen urheilija varmasti tietää, ettei sille kannata antaa liian suurta siivua itsestään. Silti, ei urheilijan identiteetti ole mikään kauniisti kuorrutettu, mutta sisältä mätä tarjottava, josta pitäisi pysyä kaukana. Urheilullisten tavoitteiden saavuttaminen vaatii asioiden priorisointia ja halua elää näitä tavoitteita kohti vievää elämää. Urheilijaksi identifioituminen voi motivoida kasvamaan ja kehittymään urheilijan polulla ja se voi helpottaa jokapäiväistä päätöksentekoa eteen tulevien valintojen kanssa. Myös vertaistuki urheilijalta urheilijalle on korvaamatonta.

Varmasti jokainen tietää järjellä ajatellen, ettei urheilu ole kaikki kaikessa, mutta siltä se usein tuntuu. Ja miksei tuntuisi, jos kerran on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen unelmiaan? Urheilijan identiteetissä harvoin on kuitenkaan kyse pelkästä urheilusta. Elämme maailmassa, jossa urheilija voi monessakin suhteessa kokea olevansa erityinen. Urheiluun liittyy paljon kiinnostusta, arvostusta ja ihailua. En usko olevani ainoa, kenen päässä urheilijaidentiteetin alullepanema järkeily on ajautunut täysin väärille raiteille. "Kun urheilen, olen erityinen" jolloin "jos en urheile, en ole erityinen". Ja jos en ole erityinen, niin mitä minä sitten olen? Kun lopetan urheilun, jääkö minusta mitään jäljelle? Tiedän, hyvin mustavalkoinen ja täysin väärä, omaa arvoa vähättelevä lähestymistapa, mutta valitettavan helppo siihen on sortua.

Kun pohditaan identiteettiä, olisi hyvä muistaa ettei urheilu ole pelkkää huippusuoritusten tavoittelua, vaan urheilu on myös keino toteuttaa itseään ja omia arvojaan. Edellä puhun urheilijana olemisesta, sillä niinhän siitä yleensä kerrotaan; "Olen urheilija". Todellisuudessahan se ei kuitenkaan ole sitä mitä minä olen, vaan se on jotain mitä minä teen. Urheilu on osa minua, mutta ennen kaikkea olen arvojeni, uskomusteni ja niiden ohjaamien tekojen summa. Urheillessa voimme edustaa itsemme lisäksi perhettämme tai maatamme. Voimme tuoda joukkueeseen paljon hyvää omalla käytöksellämme ja asenteellamme. Voimme huomioida kaveria ja auttaa kilpakumppania hädässä, olla läsnä tarvitsevalle. Voimme olla esikuvia muille oman toimintamme kautta. Voimme elää monien arvojemme mukaan. Nämä kaikki ovat asioita, joita voimme pitää itsellämme, vaikka urheilu-uraa ei enää olisikaan. Mitä tahansa teemmekään, meidän ei tarvitse luopua arvoistamme ja tavastamme olla oma itsemme.

Kaiken viisaan pohdinnan jälkeen voin vain sanoa, että kunpa näiden asioiden sisäistäminen olisikin näin helppoa. Urheilu-uran päättäminen usein ravistelee identiteettiä voimakkaastikin, niin myös omalla kohdallani. Päätöksestäni tulee kohta kuluneeksi vuosi, mutta jostain syystä juuri nyt tuntuu, että identiteettini on lähinnä epämääräinen kasa toisiinsa sopimattomia rakennuspalikoita. Helposti peilaan asioita siihen mitä ne joskus olivat, erityisesti liikkumisen osalta. Käyn itseni kanssa keskusteluja siitä, että jos joskus nostin X määrän kiloja, niin olenko vähempiarvoinen, kun nyt nostan vähemmän? Tai jos en halua mitata maksimaalista suorituskykyäni siihen suunnitelluissa harjoituksissa, olenko laiska? Kysy keneltä tahansa vastaantulijalta ja vastaus on 'et', kysy siltä pieneltä pirulaiselta, joka asustelee omassa päässäsi ja vastaus on "kyllä". Turhauttavinta tietysti on, että tiedostan tämän ristiriidan äärimmäisen hyvin, joten miten sen kanssa eläminen voikin olla joskus niin haastavaa? En haikaile takaisin urheilijan elämään, mutta mutkattomampaa suhdetta treenaamiseen kyllä etsin. Viimeiset pari kuukautta olen enimmäkseen treenannut yksin, sillä silloin tuntuu, että saan olla juuri niin hyvä tai huono kuin haluan, ilman odotuksia mihinkään suuntaan. Lempeämpi liikkuminen on ollut päivän teemana jo pitkään, sillä itsensä rajoille puskeminen ei ole houkutellut. Kun on luonut pohjan sille, että on se tyyppi, joka pystyy kerta toisensa jälkeen antamaan itsestään kaiken, tuntuu melkein häpeälliseltä olla se, joka ottaa ihan iisisti ja vieläpä joka kerta! Hölmöintä tässä kaikessa on se, että nämä ulkopuoliset odotukset ovat oikeasti kaikki oman pään sisällä. Karu ja kaunis todellisuushan on, että ketään ei yleensä kiinnosta pätkääkään.

No uusi ympäristö uudessa maassa on tuonut ongelmiin onneksi helpotusta. Täällä saa rauhassa kasailla ja sovitella niitä palikoita toisiinsa ja rakentaa identiteettiään omassa tahdissa. Saa kokeilla jotain uutta tai tukeutua vanhaan, mikä ikinä hyvältä tuntuu. Sisimmältäni minä kuitenkin olen minä, riippumatta siitä miten palaset lopulta loksahtelevat paikoilleen.